tiistai 21. lokakuuta 2014

Joka paljon yhtä päivä

Koko syyskuun hoin itselleni että "kyllä mä selviän, kyllä mä selviän". Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää tää selviäminen. Taisin jättää sen tärkeimmän virheen tekemättä.
En ymmärrä, miten kukaan edes jaksaa mua tähän aikaan vuodesta, näen jo uniakin siitä miten vedän koko maailmaa turpaan. Ulkona näyttää kaoottiselta, koivut pahoinpidellyiltä ja tunnen itsenikin rikkaruohoksi. Yhtäkkiä päiviä onkin liikaa. Mutta olen kirjoittanut sellaisen määrän tarinoita, että ihan itseänikin ihmetyttää, käyttäen polttoaineenani vain muuan seinäjokelaisbändin hullun hyvää debyyttilevyä. Eli joo, kaikki on ihan oikein päin. Suunnattoman hyvin. Mutta mä en halua koskaan tottua elämään. Mä en halua koskaan tottua mihinkään.


perjantai 10. lokakuuta 2014

SIINÄ VOI MYÖS KÄYDÄ AINA NÄIN

Seinäjoki on ruma, Vaasa taas lumoavan kaunis.
Kaikki seikkailunhaluni on palannut, herännyt horroksestaan, vaikka en tunnekaan muuta kuin raskaat silmäluomet, puutuneet jalat ja palelevat olkapäät. Toivon että lauantaiaamu koittaa pian, heräisin taas sieltä valoisasta kaksiosta jossa on muovikukkia melkein jokaisessa huoneessa, istuisin syömään kaurapuuroa ja katsoisin keittiön ikkunasta hotellin takapihaa. Mutta sen sijaan tänään keskityn katsomaan itseäni silmiin ja kirjoittamaan ylös vain ne kaksitoista sanaa kaipausta jotka pakottavat itsensä ulos alitajunnastani. Edessä hohkaa vain mustaa ja valkoista enkä näe metriä pidemmälle. Huominen on liian lähellä, se hengittää niskaan. Kaatosateessa juokseminen tuntuu oikeasti pelkältä kaatumisen estämiseltä.
Mutta mä selviän taas, vaikka taivas näyttääkin seuraavana aamuna kolajuoman väriseltä maailmanlopulta ja tuntuu kuin olisin nukahtanut vasta kymmenen minuuttia sitten. Ihan sama, mulla on nyt melkein kokonainen viikko aikaa niille oikeille maisemille.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

NÄINHÄN TÄSSÄ AINA KÄY

Unelmien sielunmessu on niin sydäntäsärkevä ja rakastan sitä ja onneks mulla on se vhs:nä että voin kattoo sitä heti lauantaiaamuna kun herään ja joka puolella on pelkkää kylmyyttä.
Sitä tukehtumisen tunnetta ei synnykään, kun pääsee käyttämään verbaalista giljotiinia. Arvasinhan!
Joka tapauksessa me ollaan vielä saman tähtitaivaan alla ja herätään samaan aamuun. Kai se riittää ainakin toistaiseksi. Ja sitten samana iltana mun stereoista kuuluu oh darling oh darling oh darling ja paperille ilmestyy satunnaisia viivoja. Voikohan onneen koskaan kyllästyä?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Epäkuolema

Näin vuosi sitten unen jossa juoksin junaa karkuun.
Tuntuu että tuntuu että kaikki katoaa ja etsin enkä löydä ja kukaan ei kerro mitä kuuluu ja viulut soi päässä ja nukkuminenkin tuntuu taas tuhlaamiselta.
Mutta kohta mä pääsen kuuntelemaan oikeita biisejä oikeisiin maisemiin. Sitä odotellessa, luulisin.

Tää bändi on lahja maailmalle.